Nostalgisia hetkiä kotokotona

Vanhempani ovat päättäneet käydä läpi omakotitalonsa tavaroita nähtävästi hyvin perusteellisesti, nyt vuorossa on ullakko. Tsemppiä vaan urakkaan! :) Tämä koskettaa siis minuakin. Minua varten on aina odottamassa jos jonkinlaista laatikkoa täynnä vanhoja tavaroitani. Olen niitä sitten käynyt läpi ja muistellut menneitä. Ihan hauskaa puuhaa kylläkin, ei siinä mitään! :)

Toin viime Pohjanmaan käyntikerrallani mukanani Helsinkiin laatikollisen kaikenmoista tavaraa. Paljon meni kyllä vanhoista tavaroista kirpparille, roskiin tai muistolaatikkoon. Muistolaatikko on laatikko, johon laitetaan ne tavarat, joita ei pysty heittämään pois, mutta jotka pitää säilyttää ja jotka käydään läpi vasta sitten kun seuraavan kerran muutetaan. Tiedätte varmaan kyseisen laatikon. :)

Tässä muutama kuva jutuista, jotka toin itselleni muisteltavakseni tänne Helsinkiin. Lisäksi toin monta pussillista kankaita äidin kätköistä, ruutuvihkojakaan ei tarvitse ostaa seuraavaan 10 vuoteen, vanhoja käsityölehtiä...

Dumbo sai päähänsä morsiustiarani. :) Ai että se on kaunis edelleen! Ostin hääpukuni aikoinaan Juhla-asusta, joka vuonna 2005 oli Kasarmitorin laidalla, mutta ilmeisesti on nyt muuttanut siitä paikasta. Myös tiara on hankittu samasta paikasta. Halusin silloin jonkin koristeen kampaukseeni, mutta en mitään mahdottoman koristeellista ja isoa, mutta en myöskään mitään yksinkertaista. Tämä tiara oli täydellinen ja on edelleen! :)

Katsokaapas kuinka hieno neiti sitä ollaankaan oltu jonakin jouluna 1980-luvun alussa. :)

Pelastin myös kukkopillikokoelmani. Älkää kysykö miksi, mutta niissä on jokin juttu, mistä tykkään! :) Lintujen kanssa minulla muuten on hyvin ristiriitaiset fiilikset. Eläviä lintuja en oikeasti voi sietää, melkein pelkään niitä ja luokittelen ne lähinnä samaan iljetysosastoon hämähäkkien kanssa. En tiedä mikä siinäkin on. Mutta sitten nämä kukkopillit ovat jotenkin ihanan hauskoja ja lisäksi näin vanhemmiten :) minua ovat alkaneet himoittaa Iittalan ja Oiva Toikan lasilinnut. Ne ovat niin kauniita! Vielä ei ole ensimmäistäkään lasilintua hyllyssä, mutta ehkäpä joskus...

Minulla oli pienenä oma poni, Natsu. Oikealta nimeltään Natascha van Veldzicht. Natsu oli shetlanninponi, joka muutti Suomeen aikoinaan Hollannista. Natsu syntyi 1977 ja eli yli 30-vuotiaaksi! Siitä on nyt pari vuotta, kun sain kuulla, että Natsu oli lähtenyt vihreämmille laitumille. En ollut koko ponia nähnyt moneen vuoteen, mutta silti itkin koko iltapäivän, kun suru-uutisen kuulin. Natsu oli niin rakas pikkutytölle! Ja näköjään vähän isommallekin. Natsu sai myös varsoja meillä ollessaan, Tähti-Kastanjan (joka oli siskoni poni), Nikin ja Täplyn. Tuossa alemmassa kuvassa taitaa olla Niki varsana. Heppatyttö olen edelleen ja haaveilen vieläkin ratsastustunneista. Vielä en ole kuitenkaan talleille uskaltautunut. Toivottavasti joskus!

Välillä on ihan kivaa palata lapsuus- ja nuoruusaikoihin. Oli jännää, kun tunteita oli laidasta laitaan, välillä oli haikea olo, välillä nauratti maha kipeänä. Tottakai vähän vielä hävettikin jotkut jutut, että sitä on ollut lapsi joskus. Nythän olen siis niin kokenut jo elämän suhteen, kaikilla 30 ikävuodellani! :D